tiistai 15. huhtikuuta 2014

Totuus vs. rakkaus

"Mitä on totuus?" kysyi Pilatus tutkiessaan Jeesusta tämän viimeisellä tuomiolla.
"Mitä on rakkaus?" toivon Jeesuksen kysyvän hänen tutkiessaan minua viimeisellä tuomiollani.

En voi kerskua totuudella - se on niin ruma.
En voi kerskua rakkaudella - sitä minulla on niin vähän.



Totuus tekee kipeää.
Rakkaus parantaa.

ja samaan aikaan

Rakkaus tekee kipeää.
Totuus parantaa.



Usein yritämme suhteuttaa totuuden. Jos niin niin sitten näin. Mutta entäpä jos, mitä sitten kun.
Rakkautta ei voi suhteuttaa. Se on tai ei ole.

Järkemme pitää totuudesta. Sydämemme kaipaa rakkautta.
Totuus ilman rakkautta on kylmä ja kova
mutta vasta totuus antaa rakkaudelle syvyyden.
Jos emme tiedä totuutta, emme ymmärrä rakkauden suuruutta ja järjettömyyttä.



Jumala on totuus, Jeesus totuuden todistaja.
Sitä varten minä olen tuillut tähän maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta.

Jumala on rakkaus, Jeesus rakkauden tuoja.
Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan vaan pelastamaan sen.



Sillä suurin on rakkaus.

torstai 3. huhtikuuta 2014

Jumalauta!

En pidä itseäni mitenkään erityisen hyvänä ja esimerkillisenä ihmisenä, monenlaisia heikkouksia löytyy eivätkä asiat pysy aina järjestyksessä eivätkä puheet ja ajatukset asiallisina. Siitä olen kuitenkin iloinen ja vähän ylpeäkin, että kiroilen varsin harvoin. Joskus kyllä, mutta en kovin usein. Ja jos kiroilen, niin usein siinä tilanteessa olen ahdistunut tai raivoissani tai suutuksissa ja usein itkettää vielä samaan aikaan. Kirosana, jota huomaan käyttäväni noissa hetkissä on jumalauta. En suosittele ottamaan mallia, mutta näin se nyt omalla kohdallani on.


Titanic. Starboard detail.
Titanicin pienoismalli, kuva flickr.com, Elsie esq.
Vähän erilainen jumalauta pääsi suustani pari viikkoa sitten. Olimme reissussa Tallinnassa katsomassa Titanic-näyttelyä Lennusadamassa. Näyttelyssä kerrottiin laivasta ja esiteltiin seillä matkustaneita henkilöitä. Esillä oli myös Titanicin hylystä nostettuja tavaroita: lautasia, potta, muutamia vaatekappaleita, jopa Amerikkaan lähteneen hajuvesikauppiaan näytepullot. Titanicin tarina on tuttu. Neitsytmatkalleen lähtenyt valtavan alus, joka törmäsi jäävuoreen ja upposi. Museossa sai koskea oikeaan jäävuoreen, sai monin käsin tuntea miten kylmää vesi oli ollut. Opasteissa kerrottin, että kaikki veden varaan joutuneet eivät hukkuneet vaan kuolivat hypotermiaan, paleltuivat kuoliaksi. Kyllä se näyttely aika hiljaiseksi veti, vaikka Titanic-elokuvan olen katsellut ja aika monta muutakin dokumenttia aiheesta nähnyt. Tuli sellainen kummallinen tunne.

Patarei Prison, Tallinn
Patarein vankila mereltä päin, kuva flickr.com, Jon Shave
Mutta vielä enemmän Tallinnassa pysäytti Lennusadaman vieressä oleva rakennus, Patarein vanha vankila. Vankila on nyt suljettuna, viimeiset vangit kuljetettiin Tarton vankilaan vuonna 2002. Mutta vielä reilu 10 vuotta sitten siinä ränsistyneessä ja rapistuneessa rakennuksessa on pidetty vankeja, ihan oikeita ihmisiä. Vangit ovat olleet monenlaisia, mutta varsinkin neuvostoaikoina Patareissa pidettiin niinsanottuja valtion vihollisia, ihmisiä, jotka syystä tai toisesta olivat neuvostojohtajien mielestä epäilyttäviä ja vaarallisia (viime sunnuntain Hesarissa oli juttu tästä ja myös vankilasta!). Vankilassa on kidutettu ihmisiä ja teloitettu ihmisiä, viimeisin teloitus tapahtui vuonna 1991.Vankilan muurit ovat paikoillaan, vartiokoppeja näkyy ohikulkevalle tielleja  piikkilangat muurin päällä ovat paikoillaan. Vankilassa itsessään kaikki on jätetty niille sijoilleen (kuvia löytyy monista suomalaisistakin blogeista, esimerkiksi tästä). Kertoman mukaan vankilan verhot suljettiin vuonna 1980 eikä niitä koskaan avattu sen jälkeen. Verhot suljettiin, että vangit eivät nähneet merelle kun Moskovan olympialaisten purjehduskisat käytiin Tallinnan edustalla.

Siinä niiden talojen välissä, kevätauringon paisteessa, suusta pääsi se jumalauta. Tai oikeastaan sen pidempi muoto: Jumala, auta! Mieti, niitä ihmisiä, jotka lähtivät laivaan, mutta joiden elämä päättyi Titanicin mukana aaltoihin. Mietin niitä ihmisiä, jotka ovat istuneet vankilassa, syystä tai toisesta, syyllisinä tai syyttöminä, joka tapauksessa kidutettuina ja alistettuina, kauheissa oloissa, tuomittuna kuolemaan. Jumalauta; Jumala, auta! Tätä kaikkea hirveää tapahtuu maailmassa, yhä edelleen.Paha ei  ole vain museoissa ja historian siipien havinassa. Jumala, auta meitä kaiken pahan keskellä ja auta meitä muuttamaan maailmaa niin, että paha voisi jos ei väistyä, niin ainakin vähentyä. Jumala, auta meitä, jotka joudumme yllättäen pelottaviin tilanteisiin. Jumalauta, Jumala auta!

tiistai 28. tammikuuta 2014

Kenen jalanjäljissä kannattaa kulkea

Musapyhiksessä tehtyä - erään lapsen jalan jäljet 

Meillä on paljon erilaisia ryhmiä tarkoitettu alle kouluikäisille lapsille. On aloitettu uusia ryhmiä, entisten - hiipuvien ryhmien tilalle. Mikä on se tekijä, joka saa ryhmät hiipumaan ja toiset ryhmät ovat niin täysiä, että kaikki halukkaat eivät mukaan mahdu.

Vanhemmilta tulee välillä ehdotuksia siitä, minkälaista toimintaa seurakunnassa pitäisi olla. Usein näihin pyyntöihin pyritään vastaamaankin, mutta sitten taas into loppuu kesken.

Tulee mieleen uuden vuoden lupaukset. Aloitetaan innolla jotakin uutta, mutta muutaman viikon jälkeen alkuinnostus hiipuu ja homma jätetään kesken.
Tässäpä meille työntekijöille onkin tuhannen taalan paikka. Miten saisimme perheet sitoutettua toimintaan ja innostaa heitä yhdessä kehittämään toiminnan sisältöä meidän työntekijöiden kanssa.

Voisiko olla myös niin, että äidit ja isät perustaisivat omia ryhmiä ja kokoontuisivat vapaaehtoispohjalta. Olisiko toiminta silloin mukavaa ja sitouttavampaa. Omaa toimintaa omilla ehdoilla. Me työntekijät voisimme vierailla näissä ryhmissä tarpeen mukaan ja käydä kertomassa siitä, mikä meille on luontevinta.

Puhuisimme perheille innostavalla ja mielekkäällä tavalla Raamatun asioista ja saisimme lapsen innostumaan ja eläytymään tarinaan. Pieniä teatteriesityksiä, musisointia, kynttilän liekkiin tuijottamista ja lämmön kokemista yhdessä toisten kanssa.
Kuitenkin niin, että kaikki saavat kokea mukavia elämyksiä ja haluaa tulla uudestaan.

Olemme aloittamassa uutta toimintaa tulevana sunnuntaina. Eskarilaisen oma pyhäkoulu. Odotan innolla sunnuntaita. Olen suunnitellut mukavan ja mielenkiintoisen ohjelman tuolle päivälle. Meillä on paljon laulua, kokeilemme rytmirinkulaa, teemme kynttilöitä ja tietysti nämä kaikki liitetään Raamatun kertomukseen.

Itseäni jännittää tosi paljon.Minkälaisen vastaanoton tämän kertainen toiminta saa.

















maanantai 23. joulukuuta 2013

God bless you

Vietimme mieheni Hannun kanssa viime joulun Barbadoksella, pienellä saarella. Tiesin, että saarelaiset ovat uskonnollisia ja rikollisuuttakaan ei ole kovin paljon. Olo tuntui varsin mukavalta ja turvalliselta.

Tuntuu hassulta ajatella,että uskaltautuu heittäytymään ja tuudittautuu turvallisuuden tunteeseen. Ei meille mitään käy. Ei ole käynyt ennenkään.

En osaa sanoa mistä tuo suuri luottamus tulee.Onko se jotakin sellaista, mihin omalla käyttäytymisellä voit vaikuttaa. Kenties? Vai onko se jotakin muuta? Onko se luottamusta Jumalan huolenpitoon?

Olen miettinyt myös paljon sitä, miten me suomalaiset yleensäkin näytämme tuota luottamustamme ja sitä miten rohkeasti elämme todeksi Jumalalta saatua lahjaa.

Oletko joskus harrastanut penkkiurheilua ja seurannut, miten urheilija valmistautuu tulevaan urheilusuoritukseen? On paljon urheilijoita jotka siunaavat itsensä ja pyytävät Jumalalta voimaa ja siunausta tulevaan koitokseen.

Yleensä nämä urheilijat tulevat maista, joissa uskolla on erityinen merkitys. Usko Jumalaan saa näkyä. Avoimesti he myös sen näyttävät.

Me suomalaiset olemme toki uskovia ja Jumalaan luottavia, mutta pidämme sen visusti pienen piirin tiedossa tai ainakin omassa tiedossa.

Mikä siinä on niin pelottavaa, että sitä ei voi näyttää avoimesti. En tarkoita, että joka hetki pitäisi olla esillä ja toitottaa asiasta. Voisimme kuitenkin pienin teoin ja sanoin tuoda hyvää ympärillemme. Antaa vähän myös muille, sitä hyvää oloa jota itsellä on ehkä vähän enemmän kuin joillakin toisilla.

Tuolla jouluisella matkalla kuuman auringon alla saimme kokea useasti tuota hyvää, mitä nämä meille tuntemattomat saarelaiset halusivat jakaa eteen päin. Reggae-bussilla matkustellessamme pitkin saarta meitä auttoivat iloisesti kanssamatkustajat. Aina ei ollut selkeää millä kohtaa piti jäädä pois. Eikä silläkään ollut väliä jos ajoi ohi, koska siirtymällä tien toiselle puolelle kohta tulee samanlainen kyyti takaisin päin.

Bussissa oli valtavasti väkeä ja seisomapaikoilla oli tungosta. Läheisen syliin mahtui aina vielä yksi. Ketään ei jätetty matkan varrelle. Tuon kun saisi jotenkin siirretyksi tänne pohjolaan, moni asia olisi paljon paremmin. Turha rypistely ja pönötys ja tiukkapipoisuus jäisi pois.

Parhaimmalta kuitenkin itsestä tuntui jouluaamuna, kun menimme aamiaiselle. Meitä vastaan tuli eräs paikallinen hotellin työntekijä - vanhempi mieshenkilö.
Hän vaihtoi muutaman sanan kanssamme ja lopuksi sanoi meille God bless you. Tuntui todella mukavalta. Tuollaisen toivotuksen, kun saisi joka päivä niin  maailma tuntuisi paljon mukavammalta paikalta elää. Huomaan, että nuo sanat kannattelevat minua vieläkin. Muistan elävästi tuon miehen harvahampaisen hymyn ja tunnen jotakin lämmintä sydämessäni.

Toivotimme myös hänelle Jumalan siunausta ja jatkoimme matkaamme aamiaiselle. Tuo päivä sai aivan uuden merkityksen. Voisiko päivä enää paremmin alkaa? Siunattu päivä, myös yli kaksi tuhatta vuotta sitten.



Reggae-bussissa on tilaa vielä yhdelle - aina

Toivotankin nyt teille kaikille Hyvää Joulua ja God bless you all : )

















sunnuntai 22. joulukuuta 2013

4. adventtisunnuntai: Taivas sylissäni

MOTHERS LOVE
Mothers love. Kuva Vinoth Chandar, flickr.com
Neljäs adventtisunnuntai on jo ihan lähellä joulua, se on erityisesti Marialle omistettu sunnuntai. Ymmärrettävästi Jeesus vie pääosan jouluna mutta nyt vielä on aikaa miettiä hetki Mariaa. Teiniäiti, viimeisillään raskaana, isästä ei tietoa. Outoja ilmestyksiä enkeliltä, pitkä matka Beetlehemiin. Mitä hän ajatteli siitä kaikesta, mitä kaikkea hän kätki sydämeensä?

Kuusi vuotta sitten meille syntyi pieni poika, joulukuussa. Sinä vuonna joulu tuntui erilaiselta. Lauloin kauneimmissa joululauluissa vauva sylissä. Vaikka monenlaiset raskaus- ja imetyshormonit jylläsivät, en sentään ajatellut että vauva oli kuin Jeesus. Sen sijaan monta kertaa ajattelin, että minä olen nyt äiti ja että Mariakin oli äiti. Minua pelotti monta asiaa: millaiseen maailmaan lapsi syntyy, osaanko hoitaa häntä, mitä kaikkea maailma hänen elämäänsä tuo, miten jaksan rakastaa häntä huonoinakin päivinä. Ajatteliko Mariakin sellaisia? Tiesikö hän, että hän menettäisi poikansa, että poika käyttäytyisi huonosti,  että tuo lapsi aiheuttaisi hänelle huolia ja harmaita hiuksia, suruakin. Pakko hänen oli jotain aavistaa, sen verran ainutlaatuinen enkelin ilmoitus raskaudesta ja tulevasta lapsesta kuitenkin oli.

Kotona soitin pianolla monta kertaa yhtä joululaulua (voit kuunnella sen tästä Jaana Pölläsen laulamana), Carola Häggkvistin kirjoittamaa ja Pia Perkiön suomentamaa laulua Taivas sylissäni. Joka kerta itkin viimeistään kertosäkeessä: "Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien. Tuotko lapseni, nyt toivon maailmaan? Olet aarre sydämen, miten sinut suojelen? Helmassani kantaa, itse taivastako saan?" Ei se oma lapsi sylissä ollut mitenkään erikoinen, samanlainen rääpäle kuin moni muu kolmeviikkoinen vauva. Mutta hänessä, niin kuin kaikissa vastasyntyineissä, suljettujen silmien takana ja pienissä käsissä oli valtava lupaus ja toivo. Ei hän ehkä maailmaa pelasta, mutta jonkun ihmisen elämän ehkä, tai edes pienen palan siitä. Hän oli siinä hetkessä se aarre ja minulla se mahdoton tehtävä suojella häntä. Ultra Bra lauloi siitä, miten "Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä". Minä en laulanut. En uskaltanut luvata niin paljoa. Ja ihan hyvä ettei Mariakaan omalleen luvannut, sillä mehän jo tiedämme, miten lopulta kävi.

Mutta siinä helmassa oli sillä hetkellä pala taivasta. Ja niin on jokaisen äidin helmassa, kun hän pitelee omaa vastasyntynyttään tai isompaakin lasta. Täydellistä pientä ihmistä, toisaalta niin samanlaista kuin muut, toisaalta ainutlaatuista, ihmettä. On halu suojella häntä ja samalla taju siitä, että joskus on päästettävä irti, annettava lapsen kasvaa. On aavistus siitä, että monenlaista vaikeaakin on tulossa ja on hetki, joka menee ohitse nopeasti, käärövaihe muutamassa viikossa, mutta koko lapsuus niin kovin nopeasti, liiankin nopeasti. Sylissä on lapsi, joka on ihme ja lahja, jonka merkitystä ja arvoa ei pysty ymmärtämään. Luomien takana polttavat kyyneleet, jotka eivät ole pelkästään ilon tai surun kyyneleitä, vaan jotain sellaista, missä itketään mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaakin. Ehkä Mariaakin itketti vähän.







lauantai 21. joulukuuta 2013

Valoa kohti

Light / Rays
Kuva: Rudolf Vlcek, flickr.com

 
Jos joku on valoa vailla,
hän rientäköön tänne nyt
ja liitäköön tuulen lailla,
vaikka olisi väsynyt.

Jos joku ei toivoa saata,
tulkoon taivasta katsomaan,
kuinka se hyväilee maata
kirkkaalla valollaan.
(A-M. Kaskinen)


 Jeesus sanoi: Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä vaan hänellä on elämän valo (Joh. 8: 12).

Toivon jouluusi sitä rauhaa, joka on ylempänä kaikkea ymmärrystä, ja sitä valoa, joka valaisee pimeimmänkin tien.

perjantai 20. joulukuuta 2013

Tilinpäätös

"This January, why not start the year with an empty jar and fill it with notes about good things that happen. Then, on New Years Eve, empty it and see what awesome stuff happened that year. (Miksi et aloittaisi tätä vuotta niin, että keräisit vuoden aikana tyhjään purkkiin muistilappuja kaikista hyvistä asioista, joita sinulle tapahtuu vuoden aikana. Vuoden lopussa, uudenvuoden aattona, voit tyhjentää purkin ja samalla nähdä, mitä kaikkea hienoa sinulle on tapahtunut vuoden aikana.)


Tälläinen kehoitus oli vuoden alussa usemman ystäväni facebookseinällä. Vaikka minulla olikin tyhjä lasipurnukka, en uskaltanut ottaa tätä haastetta vastaan. Nimittäin ajattelin, ettei vuosi 2013 toisi kovinkaan ihmeellistä elämääni. Asuin kivassa asunnossa Kotkansaarella, kävin töissä Karhulassa, ystäviä ja perhettä oli ympärillä, mutta elämä oli tasaisen harmaata, sellaista normaalia, tylsää arkea.  Aivan oikeasti ajattelin, että voisihan siitäkin olla kiitollinen, että on syntynyt tai että ei sinäkään päivänä tappanut ketään vahingossa, siis ajaen autokolaria. En ollut masentunut, vaan olin vaan ihan oma itseni -kymiläinen pessimisti.

Enpä olisi tuolloin tammikuussa 2013 arvannut mitä kaikkea uusi vuosi toi tullessaan. Nyt joulukuussa 2013 olen virkavapaalla työstäni, opiskelen Metropolia ammattikorkeakoulussa televisio- ja radiotuotantoa ja asun Helsingissä. Arkeni on toki yhä arkea, mutta kovin erilaista sellaista. Syksyn aikana olen oppinut perusteet äänityöstä, oppinut käyttämään Avidia, Photoshopia ja Pro Tools -ohjelmia. Olen ollut mukana kuvaamassa ja käsikirjoittamassa lyhytelokuvaa, toiminut Tv-studiolla monikameraohjaajana, stuodio-ohjaajana, kuvaussihteerinä, kameramiehenä, äänessä ja yrittänyt kääntää studion lamppuja oikeaan suuntaan. Wordiä ja Excelliä on väännetty sekä opittu jokamiehen sähkötöitä ja tehty jatkojohto. 

Mikä minut sitten sai tekemään tällaisen hyppäyksen pois työelämästä opiskelijaelämään? Joku sanoisi, että sattuma, joku toinen kutsuisi sitä johdatukseksi. Radiotoimittaja oli minun lukioaikainen haaveammattini. En kuitenkaan silloin aktiivisesti hakenut alaa opiskelemaan, vaan hain teologiseen tiedekuntaan, ei huono paikka sekään. Viime keväänä kuitenkin ymmärsin, että haaveita pitää toteuttaa. Ei pidä jäädä märehtimään sitä, mitä ei ole, vaan ottaa kaikki irti siitä, mitä on. 
Elämäntilanteeni mahdollisti opiskelemisen, ainoastaan sisäänpääsy kouluun oli hankalaa, sillä Metropolian Elokuvan ja television koulutusohjelma on todella suosittu. 

Ennakkotehtävien, pääsykokeiden, odottamisen, muutaman huonosti nukutun yön, pettymyksen ja odotuksen jälkeen selvisi, että opiskelupaikka Metropoliassa todella oli totta. Ihmeellistä oli se, että useampi ihminen sanoi minulle, että heti kun olin kertonut hakeneeni opiskelemaan televisio ja radiotuotantoa, heille oli tullut tunne, että pääsen sisään. Ja moni sanoi myös, että eivät juuri yllättyneet halustani opiskella juuri televisio- ja radioalaa. Kai sitten olen tällainen hölösuu.

Tämä maisema on koulumatkani varrella,
 kuva syyskuulta 2013
Mutta miksi en vaan jatkanut työtäni Kymissä pappina? Pappihan olen yhä edelleen, virastani olen opintovapaalla, kesäksi palaan takaisin työhön Kymiin. Työstäni kyllä pidin ja pidän, mutta halusin kokeilla uutta. Selvittää, onko minulla kykyä ja mahdollisuuksia kehittää itseäni eteenpäin. Nyt opiskelijana kaipaan monia ihmisiä Kymistä. Kaipaan myös Höyteriä, paikkaa, jossa on vaan hyvä olla. Koskaan ei tiedä, mihin elämä vie ja millaisia haasteita eteen tulee, mutta kaikenkaikkiaan omassa elämässäni juuri nyt on hyvä näin. 

Aikamoisen tilityksen olet lukenut, jos olet päässyt tänne saakka. Ehkä siis olisi johtopäätösten vuoro. Vuosi 2013 on minulle ollut aikamoisten muutosten vuosi. Olen saanut mahdollisuuden kokeilla uutta ja oppia uusia taitoja. Tästä kokemuksesta voimaantuneena (voi mikä hittisana, vai onko jo tää jo ihan so last seasons?) suosittelen muillekin oman mukavuusalueen laajentamista. Haaveita saa ja pitää toteuttaa, sillä kyllä ne siivet kantavat kun uskaltaa yrittää.